Tänään se tapahtui – pieni äitigeeni heräsi ja ostin yhden bodyn ja yhden potkupuvun. 🙂 Jos ne nyt on niitä, en oo ihan varma tästä lastenvaatteiden tunnistamisesta. 😀
Oon ollu poikkeuksellisen hyvällä tuulella koko päivän, vaikka on maanantai. Hyvä minä 🙂 En tehny juuri mitään kotitöitä vaan päätiin kerranki tehä mitä huvittaa ja nauttia elämästä. Ja niin menin shoppailemaan ja hussutin sievoisen summan rahaa vaatekauppaan. Eihän maman tarvitse rumalta näyttää, ja eihän sitä tiiä jos uudet alusvaatteet innostais tuota isukkiaki 😉 Pieniä traumoja oli kyllä havaittavissa kun ei meinannut löytyä tarpeeksi isoja mamahousuja jotka ois jalkaan mahtunu. Kävin myös hierojalla hoitamassa tuota olkapäätäni. Toivottavasti sekin tulis ees vähän parempaan kuntoon. 🙂 Hieroja suositteli kuntoutukseksi sauvakävelyä. Keski-ikä ja dementiahiihto täältä tullaan!
Lohdutti eilen jutella hyvän ystävän kanssa jolla on pieni lapsi ja odottaa nyt toista. Tiesi millaiseen sosiaalisen kuplaan tässä tipahtaa ja miten yksinäinen olo voi olla. Lyhyen nettigooglettelun jälkeen huomasin myös että aika paljon samoja tuntemuksia on muillakin odottavilla äideillä. Oloa helpotti kun sai puhua ja tajusin että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain väliaikaista ja lomaa töistä joka tapauksessa. Elämä on lyhyt ja siksi siitä pitäisi muistaa nauttia joka päivä – raskaanakin!
Elämäni pyörii neljän seinän sisällä. Tiskaan, pyykkään, siivoan, laitan ruokaa, lenkitän koirat ja luen päivän lehdet. Eikä mulla edes vielä ole mitään vauvaa pitämässä mua täällä. Välillä on toki vaihteluakin voi pestä mattoja, maalata koiratarhaa, koirankoppia, suunnitella remontteja ja seurata miehen ruohon leikkaamista.
Koko viikon olen oottanu että mies ois kotona mun kanssa ja voitais tehä jotain kivaa yhessä. No kuinka kävikään – miehellä on koko luettelo tehtävälistaa valmiina viikonloppua varten. Pitää kasata huonekalut, leikata se ruoho, lukea tenttiin, suunnitella talliremonttia. Lenkilläkin pitää käydä ja koiraa käyttää metässä. Yritin ehdottaa että mentäis vaikka elokuviin mut eihän se käy. On niin paljon hommaa. Valitan ja kitisen huomiota koko ajan. Ja koko ajan olen sitä mieheni mielestä saanut. Kai mä olen sitten vaan rasittava. Kuin vankina neljän seinän sisällä. Seuraavan vuoden syyskuuhun asti – jes.
Tänään uskaltauduin traumatisoimaan itseni Baby style -liikkeeseen. Hankin tukivyön. Siis ihan oikean tukivyön. Sellaisen jota jotku ihraiset kuulantyöntäjät käyttää hikoillessaan. Minä nuori – urheilullinen (ainakin joskus olin) – aktiiviliikkuja hankin jonku läskivyön. Parin tunnin kokeilun jälkeen tässä kotosalla minusta tuntuu että se vaan puristaa mahan littuun, ainakaan syödä tai istua sen kanssa ei voi. Ystävällinen myyjä sentään valkkasi minulle S-koon. Varmaan näki kuinka järkyttynyt olen. Ko. liikkeessä olis ollu kaikkea muutakin hyödyllistä kuten syöttöjuttuja, astioita, vauvanvaatteita, äitiysvaatteita, sittereitä, rattaita.. mitä sitä nyt kaikkea pitäisikään ostaa. Pyörin siellä hetken ja tunsin itseni ahdituneeksi. Minkä kokoisia potkupukuja sille edes pitäisi ostaa? Mitä jos se kuolee synnytykseen ja ostin sen kaiken krääsän turhaan? Tai jos ne ei vain sovi sille? Miksi sittereissä on värinä- ja musiikkitoiminnot? En vaan kerta kaikkiaan tuntenut oloani kotoisaksi, en pätkääkään. Koska se äitigeeni herää ja saa mutkin rupattelemaan nännikumeista kuin ne olis maailman normaalein asia? Ei varmaan koskaan.
Yritin soittaa ystävälleni ja siskolleni mutta kumpikaan ei oikein ymmärtänyt tätä ahdistusta. Ahdistuin lisää. Yritin soittaa Tuomakselle mutta se nyt vasta ei ymmärtänytkään mitään. Itkin. Yritin laittaa rakkaalle miehelleni hirven palapaistia uunissa ja tehä pottumuusia. Molemmat epäonnistuivat. En löytänyt perunasurvinta, unohdin kuoria perunat ja skippasin palapaisti ohjeesta just sen kohdan missä käsketään sekoittaa vehnäjauhot kylmään vesitilkkaan ennen kuin sen kaataa pataan – tai muuten jauhot vaan pakkuuntuu sinne. Arvaatte varmaan miten kävi. Taas itkin. Haluan töhin. Vapaa-ajalla voin juoda viinaa ja tanssia pöydillä tai lenkkeillä koirien kanssa. Jos musta ei vaan ole tähän? Jos en vaan oo äiti-tyyppiä?
Dear Diary, jälleen tänä aamuna meinasin jäädä lenkillä puolitiehen kun alkoi supistaa ja lantionluihin sattua. Sen jälkeen kykenin vain vaikeroimaan sohvalla ja nukahtamaan uudestaan. Olen rajoittunut. Enkä pidä siitä. Hermo meni koiriin ja elämään. Raskas vitutus nosti jälleen päätään. Olo on erittäin väsynyt muutenkin, kuin olisi juossut maratonin. Jollain ilveellä pitäisi taistella vielä 4 kk synnytykseen ja sitten jaksaa pikkuvauvan kanssa.
Auto on huollossa toista kertaa saman vaivan vuoksi ja toivon että se saadaan tänään kuntoon. Sitten pitäisikin jo suunnata illalla kohti vanhaa kotipaikkaa koska vanha tätini haluaa huomenna tulla siivoamaan sinne ulkorakennuksia yms. Näillä vanhuksilla on pakkomielle siihen paikkaan. En edelleenkään saisi kutsua uutta asuntoani kodiksi. Minun kun olisi pitänyt viettää loppuelämäni lapsuudenkodissani eikä muuttaa muualle.
Käytiin eilen rakenneultrassa. Kaikki oli ihme kyllä kunnossa ja lapsen todettiin olevan poika. Meidän oma pieni poika <3 Meni nimisuunnitelmat uusiksi sukupuolen myötä. Vaikka mulla on pidempään jo ollut sellaine olo että poika sieltä taitaa tulla. Oma isäni oli sitä mieltä, että hyvä kun poika tulee eikä aina niitä akkoja. Hirveen kiva asenne taas. No kelpaapahan edes yksi asia silleki mun elämästä.
Viimeisen viikon ajan mieli on ollut ärtyisä ja maassa. Kuinka mun vintti kestää synnytykseen asti tätä? Olis mukava kun olis äiti vielä täällä jonka kans vois jutella asioista. Ei ehkä olis niin epätasapainoinen ja masentunut olo. Pahimpia on nämä päivät kun mies on töissä. Ei ole energiaa oikein tehdä mitään ja silti pitää yrittää aktivoida itseään jotenkin ettei kokonaan passivoidu. Minkälainen äiti minustakin oikein tulee? Jaksanko hoitaa pientä lasta kun hädin tuskin selviän itsenikään kanssa päiviä kotona? Haluanko oikeesti mennä sinne mielenterveysneuvolaan? Entä jos ne haluaa tukkia mut jollekki lääkityksille heti? En haluu semmosia. Mies ei jaksa ymmärtää mun mielialanvaihteluja ja on hyvin poissaoleva. Omissa työstresseissään pyörii. Alan tajuta miksi, naisesta helposti tuntuu että on yksin raskauskuplassaan eikä mies osallistu tarpeeksi. Vaikka hankalaa tätä varmasti on tajuta ennen kuin se omassa mahassa potkii.
Katson televisiosta kun kamelit paskoo ja niitä puhalletaan ilmapuhaltimella puhtaaksi hiekasta – oikeesti – tätäkö mun elämä nyt on?
Tänään se iski. Suuri raskausvitutus. Aamuviideltä jo heräsin siihen, että olisin voinut lähtä lynkkaamaan viime viikkoisen autokorjaajan joka rahasti kyllä kaikesta muusta paitsi varsinaista vikaa ei saanut korjattua. Valvoin ja vittuunnuin niin ettei veri enää kiertäny. Juoksin pissalla ja kääntyilin huonosta asennsota toiseen. Vauva potki mahassa minkä ehti. En tosiaankaan tiedä kuka tästä olotilasta nauttii ja miten tässä voi selvitä vielä neljä kk tietäen että kaikki tulee vaan pahenemaan. Tähän asti on mennytkin suht ok kun ei ole paljon vauva haitannut olemista ja menemistä. Nyt on herra ties mitä liitoskipuja eikä liikkuminen ole enää itsestään selvyys. Eilen kävin koirien kanssa 6-7 km kävelylenkin, johon meni aikaa 1,5 h! Oikeesti! Ihan kamalaa.
Aamulla heräsin tähän vitutukseen ja mies ei ymmärrä yhtään mikä mua vaivaa. Raivosin tiskeille ja koirille ja elämälle. Olisin toivonu lohdutusta ja tukea mutta mies vain pakenee kauemmas (minkä toisaalta ymmärrän hyvinkin). Sitten mies haluaa alkaa öljyämään terassia ja tuo minullekin pensselin. Aikani siellä kyykistelin ja ähisin kunnes purskahdin itkuun. Tuntuu vaan niin pahalta olla tällainen kykenemätön möhis. Helpotusta tähän oloon ei yhtään tuo eilen valjenneet taloushuolet. Tottakai verotus on ollut alkuvuoden persiillään ja näin ollen kun sitä loppuvuodeksi korjataan ei jää paljon mitään äitiysrahoista käteen. Ja niin, se auto on edelleen rikki.
Tää on niin tätä.
