Dear Diary, jälleen tänä aamuna meinasin jäädä lenkillä puolitiehen kun alkoi supistaa ja lantionluihin sattua. Sen jälkeen kykenin vain vaikeroimaan sohvalla ja nukahtamaan uudestaan. Olen rajoittunut. Enkä pidä siitä. Hermo meni koiriin ja elämään. Raskas vitutus nosti jälleen päätään. Olo on erittäin väsynyt muutenkin, kuin olisi juossut maratonin. Jollain ilveellä pitäisi taistella vielä 4 kk synnytykseen ja sitten jaksaa pikkuvauvan kanssa.
Auto on huollossa toista kertaa saman vaivan vuoksi ja toivon että se saadaan tänään kuntoon. Sitten pitäisikin jo suunnata illalla kohti vanhaa kotipaikkaa koska vanha tätini haluaa huomenna tulla siivoamaan sinne ulkorakennuksia yms. Näillä vanhuksilla on pakkomielle siihen paikkaan. En edelleenkään saisi kutsua uutta asuntoani kodiksi. Minun kun olisi pitänyt viettää loppuelämäni lapsuudenkodissani eikä muuttaa muualle.
Käytiin eilen rakenneultrassa. Kaikki oli ihme kyllä kunnossa ja lapsen todettiin olevan poika. Meidän oma pieni poika <3 Meni nimisuunnitelmat uusiksi sukupuolen myötä. Vaikka mulla on pidempään jo ollut sellaine olo että poika sieltä taitaa tulla. Oma isäni oli sitä mieltä, että hyvä kun poika tulee eikä aina niitä akkoja. Hirveen kiva asenne taas. No kelpaapahan edes yksi asia silleki mun elämästä.
Viimeisen viikon ajan mieli on ollut ärtyisä ja maassa. Kuinka mun vintti kestää synnytykseen asti tätä? Olis mukava kun olis äiti vielä täällä jonka kans vois jutella asioista. Ei ehkä olis niin epätasapainoinen ja masentunut olo. Pahimpia on nämä päivät kun mies on töissä. Ei ole energiaa oikein tehdä mitään ja silti pitää yrittää aktivoida itseään jotenkin ettei kokonaan passivoidu. Minkälainen äiti minustakin oikein tulee? Jaksanko hoitaa pientä lasta kun hädin tuskin selviän itsenikään kanssa päiviä kotona? Haluanko oikeesti mennä sinne mielenterveysneuvolaan? Entä jos ne haluaa tukkia mut jollekki lääkityksille heti? En haluu semmosia. Mies ei jaksa ymmärtää mun mielialanvaihteluja ja on hyvin poissaoleva. Omissa työstresseissään pyörii. Alan tajuta miksi, naisesta helposti tuntuu että on yksin raskauskuplassaan eikä mies osallistu tarpeeksi. Vaikka hankalaa tätä varmasti on tajuta ennen kuin se omassa mahassa potkii.
Katson televisiosta kun kamelit paskoo ja niitä puhalletaan ilmapuhaltimella puhtaaksi hiekasta – oikeesti – tätäkö mun elämä nyt on?
